Uudet tuulet puhaltaa

Moi! Kävin viikko sitten suunnilleen kirjoittamassa vuokrasopparin pieneen kaksioon. Asunto remontoidaan lattiasta kattoon. Ihanaa! En jaksa odottaa muuttoa.. Parin viikon päästä oon muuttanu :)

Taas pettymystä

Mä en varmaa ikinä pääse täältä pois!!!! En jaksa enää.

En saanu muuttaa sinne mihin piti... Vittu!

En jaksa tätä epätietoisuutta

En saakkaa tietää viel muutanko.. Se kokous kuulema menis vast ens perjantaille missä päätetää. Vittu en jaksa  vaa kokoaikaa odotella et mitä tapahtuu..

Muutto?

Täs on taas jälleenkerran muutto toiveita.. Keväällä ei onnistunut, mut entä nyt? 

Katoin niitä asuntoja mihin ehkä pääsen muuttaa... Siel on tasan yks kämppä mikä ei ois korkealla, mut kaikki muut ylimmäs kerrokses ilman hissiä. Luulen et tää ekan kerroksen kämppä ehtii mennä. En haluu muuttaa korkeelle. Ois perseestä tuoda kauppakassit ilman hissiä.

No.. Muutama päivä, alle viikko siis ni saan toivottavasti kuulla hyviä uutisia..

En haluu enää asua tämmöses kuntoutuskodissa.

Mut meinattiin viime viikolla laittaa osastolle mut onneks en joutunu. Nyt vaa yritän tsempata et pysyn pois osastolta. En jaksa kirjottaa enempää

"Ihan ok"

Mitäs kuuluu? Tähän vastaan oikeestaa aina että ihan ok, mut onko näin? Ei. 

"Sä naurat, sä oot iloinen" "sä voit mun mielestä tosi hyvin" 

OIKEESTI VITTU MÄ VOIN PASKASTI.

Joo mä nauran, oon tottunu pitää kaiken pahan olon sisällä. Jos voisin, ni kuvaisin illan/yön mua.. Mä itken.. Se on hysteeristä itkua. Siitä ei tuu loppua. Mun olo on toivoton. Mä oon voimaton. Toivoisin, et joku joskus sanois mulle et " mitä kuuluu? Nään sun voivan huonosti, haluisitko puhua mulle? Tarviitko apua? " KYLLÄ. MÄ NIIN TOIVOISIN SAAVANI APUA. Mut mä en kehtaa pyytää sitä.. Oon ollu kohta 10kk pois osastolta. Jos menisin osastolle lepää, ni hoitajat varmaa vaan naurais mulle "et sit pärjäny kauempaa" 

Mä oon näillänäkymin muuttamassa syksyllä "omaan" kotiin mihin siis järjestettäis tukitoimet.

Mä haluun muuttaa, mut mua myös pelottaa.. 

Mä itken silmät päästäni.. Mä en jaksa tätä paskaa.

Yli 9kk ilman osastoa

...9kk ilman osastoa, mutta kuinka kauan? Oon voimaton.

Mulla on pari hyvää ystävää, mut silti must tuntuu et oon yksin..

Kuinka paljon paskaa ihmisen tarvii kestää? Koko lapsuus, koko nuoruus. Miksen voi nyt "aikuisena" olla ilman tätä tuskaa..

Ajattelen kuolemaa. Jos meen osastolle ni lääkärit ja hoitajat varmaan vaa naurais mulle.. "Et pärjäny ku 9kuukautta" hahahaha..

Entä jos en jaksa enää..

Mult on vähennetty lääkkeitä reilusti. Mua vaa masentaa. Oon jo suunnitellu et viiltelisin. Ottaisin lääkkeitä vitusti jos vaa ois rahaa .. Toivon vaan et mut haettais pois täst maailmasta.

Kukaan ei auta mua, kukaan ei ymmärrä mua. Entä jos en enää jaksa? Kuolema on mun toive. Mietin vaan miten sen teen. En haluu et joku ahdistuu jos näkee mut verilammikon keskellä..

No joo en jaksa kirjottaa enempää

Järkihän tässä menee

Vittu mä en jaksa enää. Miksei mulle voida vaan suoraan sanoo, etten saa muuttaa. KUKAAN ei oo polilta vastanu paitsi viime viikolla!!! Mulle riitti ny. En enää odota vastausta. Vittu ihan sama

Mä tuun niin pettymään..

Viimeaikoina... Kaikkialta kuuluu vaan, et lenkille lenkille. Laihduta! Mä vaan itken.

Oon taas alkanu masentumaan. Haluaisin vaan luovuttaa. Luovuttaa.. En jaksa olla enää suvun häpeäksi, koska oon lihava ja mielenterveysongelmainen. 

Huomenna selvii mun kohtalo, et saanko muuttaa.. Viimeaikojen takia en varmastikkaa saa muuttaa :( 

En varmaa saa edes nukuttua...

Sairaalloisen ylipainoinen

Sairaalloisen ylipainoinen- kyllä. Tämä oli ensimmäinen lause, jonka lääkäri sanoi nähdessään minut.

Aloin heti itkemään ja itkin koko lääkärikäynnin. Lääkäri oli ilkeä! Olisi voinut miettiä sanomisia tai edes muuttaa ne vähän nätimmiksi.

Olin siis aamulla labrassa. Otettiin 7putkea verta ja sen jälkeen sydänfilmiin. Lääkärille mulla oli aika 10:30 ja lääkäri kutsui sisälle noin 11:10. Olin jo valmiiks ahdistunut odotustilassa, olenhan kuitenkin paniikkihäiriöinen. Lääkäri sanoi mulle, että 2tuntia liikuntaa päivässä. Jos en laihdu, niin olen viimeistään 5vuoden kuluttua dialyysissä (loppuelämäni). Mulla on siis kakkostyypin diabetes. Mulla menee 5tablettia sokerilääkettä päivässä ja nyt sain vielä uuden lääkkeen.

Kävelin kotiin, tai siis tänne palveluyksikköön. Tossa noin 16:00 hoitaja tuli mun asuntoon ja laittoi oven kiinni. Sit se sano, että mun maksa-arvot on niin koholla, eli jos tulee pienikin vatsakipu tai keltaisuutta niin äkkiä sairaalaan. Jos viikonloppu menee ihan hyvin, niin maanantaina uudestaan labroihin.

Aloin miettimään kuolemaa. Mä olen niin monta kertaa elämässäni (etenki pari viime vuotta) toivonut kuolemaa, niin mitä jos se nyt toteutuu? Alkuvuodesta mä aloin vihdoin tuntemaan elämänhalua. Mä haluan nähdä lapseni kasvavan, haluan nähdä lapsenlapsiani sitten joskus. Mä haluan elää! 

Jos kuolen, niin miten lapselle voidaan kertoa, ettei äiti tule enään takaisin. 

Ei helvetti. Mulla on ikää 24v... Mä en halua kuolla. 

Yksinäinen...

Mun kaikki kaverit on poissa täältä kaupungista... Toinen joutuu niuvaan ja toinen on toisenlaisessa paikassa. Yks muutti Turkuun.

Ollaan me juu puhelimen kautta tekemisis, mut silti.. Ei se oo sama kuin kasvotusten oleminen.

Täällä kuntoutuskodissa juttelen kyllä tupakkipaikalla muiden kanssa. Jos en polttais tupakkaa ni oisin kokoajan yksin.

Olis kiva löytää muita yksinäisiä.

Hoitoneuvottelu ohi

Otin noin 30-45minuuttia ennen hoitoneuvottelua rauhottavan. En ois ikinä uskonu, mutta mä SELVISIN neuvottelusta :) 

Puhuttiin tulevaisuudesta.. Mä pääsen EHKÄ muuttamaan viel tän vuoden puolella sinne minne halusinki :) ei saa vaa liikaa toivoa, etten pety. 

Jännittää!!

Tänää olis hoitoneuvottelu! 

Hoitaja tääl kuntoutuskodissa sano et muuttaminen ei ois ajankohtainen. Vähän petyin :( tai aika paljonki. Toivottavasti selviäis kuitenki jotai neuvottelus.

Äiti - maailman tärkein ihminen

Siitä on noin 2,5vuotta aikaa kun menetin äitini. Mä romahdin. Mun koko elämä romahti.

Olin tosi pieni kun äiti ja isä erosivat. Mä asuin äidin kanssa ja muut lapset isällä.

Meijän elämä ei ollu helppoa, kun äiti sairastui henkisesti. Lukuisia kertoja itsemurhayrityksiä, alkoholismi jne. Olin 12v kun muutin ensimmäiseen sijaisperheeseen. Kiertelin eri perheitä/laitoksia 17v saakka, kunnes muutin omilleni. Kaikki huostaanotto vuodet mä toivoin, että saisin muuttaa takas äidin luokse. Mä kävin kerran kuussa viikonlopun äidin luona, kun äiti muutti yli 200km päähän. Sain lapsen, jonka kanssa kävin 1,5vuoden aikana vain 2-3 kertaa äidilläni. Äiti myös kävi meidän luona pari kertaa.

Mä syyllistän itseäni.. Olisin ollut parempi tytär jos oisin käynyt useammin äidin luona.. Elokuun alussa 2014 katselin asuntoja äidin läheltä. Laitoin hakemuksia myös.. Se oli jo myöhäistä. Äiti ei vastannut tekstiviesteihin, ei facebookissa, ei puhelimeen.. Soitin hätäkeskukseen.. Noin. 4tuntia myöhemmin poliisit tuli oven taakse ja kertoi äidin kuolleen. Mun koko elämä romahti.

Näiden vuosien aikana olen yrittänyt itsemurhaa useita kertoja. Olen viillellyt ja muutenkin sairastuin minäkin.

Nyt viimeiset puol vuotta.. Oon ottanu yhden yliannostuksen jota kadun. Oikeestaan viimeiset 4kuukautta on mennyt hyvin. Oon saanut elämästä taas jotenkuten kiinni. Mä itken äitiä kyllä.

Meni taas asian ohi, mutta muista kertoa rakkailles että välität. Koskaan ei tiedä milloin on liian myöhäistä.

Äiti kantaa lastaan n.9kk mahassa ja rakastaa lastaan koko loppuelämän. Äidit ovat tärkeitä! Itse tajusin sen liian myöhään, tai siis en kertonut sitä äidille...

Haaveita

Tulevaisuus... On niin paljon haaveita.

Haluan muuttaa täältä kuntoutuskodista pois johonkin vähemmän tuettuun paikkaan.

Mä en tarvi öisin hoitajaa, enkä oikeestaa päivälläkään. Mul on toive mihin haluaisin muuttaa, mut pelkään etten pääse sinne..

Haluan uuteen kotiin lemmikin ja haluan mahdollisimman paljon nähdä lastani. Joskus tulevaisuudessa kun olen täysin kunnossa, niin lapseni muuttaa takaisin luokseni :) 

Mulla on tavoite; ei enää ikinä osastolle! Kaipaan osaston hoitajia, koska he tukivat mua.

Mulla on nyt ihan hyvät tukitoimet. Polilta käy hoitaja parin viikon välein mun kans juttelemas ja me tullaan hyvin toimeen. Täällä kuntoutuskodissakin on pari hoitajaa joille pystyn juttelemaan.

Muutaman päivän päästä mulla on hoitoneuvottelu. Mä vihaan mennä sinne.. En pysty kunnol puhuu siel ku jännitän. Yleensä oon kesken lähteny menee sielt ku en kestä kuunnella.

Meillä on kohta ruoka. Toivottavasti tulis jotain hyvää. Eilen oli huono ruoka päivä, lounaaks kalaa ja päivälliseks kalaa. En tykkää yhtää ni en menny syömään

6kk

3.4.17 tulee puol vuotta täyteen ilman osastoa!! En ois uskonu tän päivän koittavan, et pärjään hyvin.

Mun olo on tasoittunut tosi hyvin. Kyllä edelleen itken paljon, mut hei, se menee ohi. En oo n. kolmeen/neljään kuukauteen ottanu rauhottavia. 

Mä toivoisin mun ystäville tasoittavaa olotilaa. Tuntuu pahalta (väärältä?) kun mulla menee hyvin ja kavereilla ei niin hyvin mene...

Mä toivon tulevaisuudelta paljon. En vaa viitti sitä kirjottaa vielä kun ei oo varmaa

Yliannostus

 Otin muutama päivä sitten yliannostuksen. Kukaan ei ymmärrä, että mulla on voimat loppu.

Mulle ehdotettiin, että menisin osastolle.. Mitä mä siellä? En mitään. Olisin aivan yhtä yksin siellä kuin kotonakin. Haluisin vaa ottaa lisää lääkkeitä. Mun isä sano, että jos kerran viel otan lääkkeitä niin se tekee rikosilmotuksen ja selvittää kuka mulle myy lääkkeitä. Oon poistanu viestit ja kaikki, jotta kukaan ei saa selville mun lähteitä.

En jaksa kirjottaa enempää...

Kun voimat ei riitäkkään

Mä en jaksa! Oon asunu yli 3kk kuntoutuskodissa. Tää ei oo mun paikka. Täällä ei toimi hellat ja niitä ei myöskään aiota laittaa kuntoon. Täällä on yleinen ruokailu, jossa (mun mielestä) on melko usein on pahaa ruokaa, joten mä syön valmisruokia. Olen ylipainoinen. Jokaisen ruuan jälkeen mulle tulee niin paha olo.. Henkisesti haluan itselleni vain pahaa.. Haluaisin satuttaa itteeni.. Viillellä ja ottaa yliannostuksia. Mulla on 10päivän päästä hoitoneuvottelu. Aion sanoa siinä, että haluan pois täältä. Mä vaan itken joka päivä. Eilinen paniikkikohtaus oli hirvee. Syke oli korkeimmillaan 150...

Ehkä jatkan päiväkirjaan kirjottamista ja valitan vain itselleni..